Jussi Niemi kirjoitti tarinan Pipokasta ja bändin yhteistyöstä Sam Huberin kanssa.
Useimmat bändit soittavat jotain genreä tai yhdistelevät paria eri tyyliä. Sitten on pieni vähemmistöryhmä niitä, jotka soittavat vain musiikkia. Näille vapaa-ajattelijoille genre-rajat ovat ylittämistä varten ja musiikki on rajatonta riemua.
Pipoka kuuluu jälkimmäiseen kaartiin. Seikkailu ja leikittely leimaavat jo soitinnukseltaan massasta erottuvaa haitarin, tuban ja kitaran trioa. Improvisaatio on olennaisessa osassa, mutta ei selkeiden rakenteiden ja korvia hyväilevien melodioiden kustannuksella. Vaikka bändi koostuu instrumenttinsa virtuooseista, sitä ei kiinnosta omahyväinen briljeerailu tai suorituskeskeinen taitovoimistelu.
Pipoka menee fiilis edellä.
Klassisen koulutuksen saanut kaikenlaiset haitarit kaksirivisestä bandoneoniin taitava Veli Kujala perusti Pipokan cavaquinhoa ja banjoakin soittavan kitaristi Jarmo Julkusen kanssa jo 1999. Debyyttialbumi Pipoka julkaistiin Rockadillo-merkillä Kujalan nimellä. Sillä esiintyi kvintetti, mutta pian levyn julkaisun jälkeen yhtye tiivistyi nykyiseen trio-muotoon, jossa Petri Keskitalon tuuba näyttelee merkittävää roolia.
– Petri tavallaan korvasi kolme instrumenttia. Hän ei luo pelkästään bassolinjoja, vaan hoitaa paljolti perkussionistinkin tontin, Kujala toteaa naurahtaen.
Bändin suuri innoittaja on brasilialainen multi-instrumentalisti Sivuca ja ykköslevyllä Pipoka soittikin omien sävellysten ohessa Sivucan, Egberto Gismontin ja Hermeto Pascoalin tapaisten brasilialaisten materiaalia. Trion myötä bändi kuitenkin siirtyi yhä enemmän omien sävellysten − niitä tulee tasapuolisesti kaikilta kolmelta − ja oman soundin pariin.
Niiden lisäksi suomalaissäveltäjä J. Hannikaisen ja Beatlesin sävelaarteisiin paneutuva Veto julkaistiin 2011. Albumin kritiikki oli innostunutta niin kotimaassa kuin maailmallakin.
”Älykkäät ja ihastustuttavan ilmeikkäästi soitetut originaalit jatkavat bändin brasilo-ugrilaisen kamari-jazzin juurista eteenpäin”, kirjoitti FRoots Magazinen Andrew Cronshaw Vetosta.
Kulman takana odottivat kuitenkin aivan uudenlaiset seikkailut. Julkunen kuului myös musiikkiteatteri Kapsäkkiin, joka Pipokan säestyksellä alkoi esittää Juba Tuomolan nerokkaan raadollisesti miehen ja naisen välistä arkidraamaa perkaavan sarjakuvan innoittamaa Viivi ja Wagner -minioopperaa. Sikamaisen Wagnerin vinkkelistä laulavaksi vokalistiksi valittiin Eternal Erectionissa seksikästä funkia tekevä Sam Huber.
Tuomolan lämpimästi kannattama projekti poiki sekä kirjan että levyn. Juba itse muuten soittaa Tiskiallasbluesin (Otava, 2013) yhdellä raidalla bassoa. Homma ei kuitenkaan jäänyt siihen. Pipokan ja muhkealla sänkykamaribaritonilla laulavan Huberin epätodennäköinen yhdistelmä toimi niin hyvin, että nelikko päätti alkaa tehdä muutenkin keikkaa yhdessä.
Voisi luulla, että soul-laulajan sovittaminen Pipokan kepeään iloitteluun ei välttämättä sujunut kauhean helposti, mutta todellisuus yllätti taas kerran.
– Kumma kyllä se sujui aika lailla luonnostaan. Samin ääni on väriltään ja alaltaan sellainen, että se tuntui loksahtavan johonkin valmiiseen loveen bändin soundissa. Tiskiallasbluesin biisejä ei kuitenkaan kuulla Pipokan ja Huberin yhteiskeikoilla, koska ”Sam esiintyy kuitenkin mieluummin itsenään kuin sikana”.
Mutta kivaa kun oli niin yhteistoiminnalle piti keksiä jatkoa. Pipoka heitteli Huberille syötiksi mm. Tina Turneria (River Deep Mountain High, What’s Love Got To Do With It, jne), Ann Peeblesiä (I Can’t Stand The Rain), Gnarls Barkleytä (Crazy), Bond-tunnari Golden Eyen ja tyypillisen kierosti jopa Popedan Pitkää kuumaa kesää. Sam nielaisi ne halukkaasti, tosin hän käänsi tamperelaisten rallin ruotsiksi Het Sommariksi.
Nyt nelikko heittää omaksi sovitettuja covereita keikalla ja lupaa niistä albuminkin ensi vuodenna. Materiaalia on jo vaikka kuinka, mutta Samin Eternal Erection -kiireet vaikuttavat levyn aikatauluun.
– Näiden kundien kanssa on mukava tehdä hommia, koska niillä on aina pilkettä silmässä. Lisäksi ne on aivan huikeita virtuooseja ja improvisoijia, jotka pystyy tekemään musiikille ihan mitä huvittaa. Instrumentaalijaksoissa siirryn usein ikään kuin yleisön puolelle, kun uppoudun ihmettelemään mitä ne taas tekee. Mulle tällainen uusiin musiikillisiin maisemiin pääseminen on erittäin virkistävää. Vaikka me vedetään paljon soul-biisejä, Pipoka tekee ne kuitenkin niin omalla tavallaan, että mukaan tulee valtavasti kaikkea muutakin musiikkia, Huber hehkuttaa.
Jussi Niemi, 24.1.2014